Lauantai-iltana päälavan takainen VIP-alue kuohuu väkeä. Kutsuvieraat patsastelevat viilenevässä illassa, artistit taputtelevat toisiaan tai toipuvat lasittunein katsein työtehtävästään. Karsinan perimmäisessä nurkassa istuvat Rubikin vokalisti Artturi Taira ja basisti Jussi Hietala. Esityksen nostattama hiki on kuivunut ja illan ohjelma odottaa yhä jäsentymistään. On siis sopiva hetki kantaa pöytään muutama virvoke ja kerrata yhtyeen kuulumisia.

Takana on intensiivinen konsertti, joka välittyi ainakin yleisön puolelle luovana ja antaumuksellisena. Minkälainen tunnelma yhtyeelle jäi tämänkertaisesta Ilosaaren vierailusta?

Jussi: Hauskaa oli. Telttaan oli tullut yllättävän paljon jengiä. Meillä oli vähän pelko perseessä, että löytävätkö ihmiset kuuntelemaan meitä, vai menevätkö ne Anna Puun keikalle. Ilmeisesti he tekivät oikean valinnan. Kuulin jopa, että keikallamme oli ollut enemmän väkeä.

Artturi: No se on vähän ikävää.

Kaksi vuotta sitten Rubik konsertoi Ilosaaressa viiden hengen voimin. Nyt kokoonpano on paitsi vaihtunut myös laajentunut. Kappaleissa soivat torvet ja erinäiset hakkalelut. Kuinka nykyinen koostumus on löytänyt muotonsa?

J: “Suur-Rubikin” pointtina oli lähinnä se, että biisejä toteutettiin levyllä isommalla kokoonpanolla. Ajattelimme kiertueemme alussa, että kappaleet olisi mukava soittaa livenäkin samalla lailla. Tähän sitten päädyttiin.

A: Huhuja laajentumisestamme kiiri jo ennen levyn valmistumista. Esimerkiksi puhallintaiteilijamme Olavi (Matti Olavi Töyli) oli tulossa orkesteriin jo vuosi sitten, kauan ennen kuin ehdittiin kysyä mitään.

J: Mun mielestä on helvetin kivaa tehdä keikkoja isolla kokoonpanolla. Lavalla on täysin erilainen fiilis. Kiersimme keväällä neljään pekkaan Baltiaa ja huomasimme näiden kappaleiden vaativan ympärilleen enemmän ihmisiä. Nautin myös massan tarjoamasta suojasta. Lavalla on nykyisin niin paljon muuttujia, että siellä voi tehdä mitä lystää ilman että kukaan huomaa. Esimerkiksi Fire Agessa soitin tänään akustista kitaraa ihan päin persettä.

A: Mitä enemmän jengiä lavalla, sitä enemmän me soitetaan väärin.

Ilosaaren yleisöä hemmoteltiin lähinnä tuoreen Dada Bandits -levyn materiaalilla. Vanhoihin kappaleisiinsa yhtye koski varsin säästeliäästi. Eikö aiempin tuotanto taipunut enää suuren kokoonpanon soitettaviksi, vai onko yhtye yksinkertaisesti kyllästynyt tiettyjen numeroiden pyörittämiseen?

A: En oikeastaan tiedä. Ehkä vanhempiin biiseihin oli kytkeytynyt vahvasti edellistä kokoonpanoa leimannut tapa lähestyä musiikkia. Ne eivät yksinkertaisesti sopineet tämän kokoonpanon soitettaviksi.

J: Eihän näitä uusiakaan biisejä ole toisaalta suunniteltu itseisarvoisesti suurta bändiä varten. Ne vain lähtivät kasvamaan siihen suuntaan. “Mitäpä jos tähän tulisi vetopasuuna?”

A: Minulle itse musiikki on samaa ja yhtye on sama, vaikka ihmiset ovatkin vaihtuneet. Näen, että debyyttilevymme ja Dada Bandits ovat dokumentteja saman matkan varrelta. Ensimmäisen levyn aikaan oltiin alussa, nyt vähän pidemmällä. Ehkä puolivälissä.

Siinä missä Artturi on kipparoinut Rubikia yhtyeen koko uran aikana, on Jussi hypännyt kyytiin vasta hiljattain. Lienee siis olennaista kysyä, kuinka hän valikoitui yhtyeeseen ja miten hän on vaikuttanut orkestein ilmaisuun.

J: Kun entinen basisti Arvi oli lähdössä bändistä, Artturi pyysi soittamaan pari keikkaa. Pidin sitä ilmeisenä kunniana, koska olen arvostanut Rubikin tekemisiä. Kun levy tuli ajankohtaiseksi, huomasin yhtäkkiä olevani yhtyeen jäsen. Imartelevaa ja helvetin hienoa.

A: Jussi on varmaan yksi parhaista kavereistani, joten arkailin kysyä häntä soittamaan. Olemme tutustuneet muuta kautta kuin soittamalla, joten ei ollut mitenkään selvää, että homma toimisi automaattisesti. Helpottavaa huomata, että toimii.

J: Vaikka soitankin väärin?

A: Levyä äänitettäessä Jussi toimi myös ulkopuolisina korvina. Se teki meille hyvää. Jouduimme tarkistamaan joitakin tekemisen tapoja. Sanoisin, että jos Arvi oli Darth Vader, Jussi on Obi-Wan Kenobi. Hänen intohimoinen suhtautuminensa musiikin tekemiseen on tärkeää. Voi sopia huoletta keikan jonnekin hevonperseeseen ilman, että pitää pelätä vastareaktioita.

Suomalainen indiemusiikki ei juuri tekijöitään elätä, ja mitä suurempi kokoonpano, sitä suuremmat kulut. Onko tänä vuonna lavoille kiipeävä Rubik vain välivaihe yhtyeen historiassa, vai tullaanko nykyinen koostumus näkemään lavalla seuraavankin levyn aikoihin?

A (tarttuu puhelimeen): “No terve, tässä on Artturi moi. Tuutsä soittamaan bassoa meidän bändin? Annettiin just Jussille potkut.”

J: Kyllähän nyt tuntuu, että yhtyeeseen on löytynyt ne tyypit, jotka voisivat pysyä remmissä pitkään. Kokoonpanon vaihtaminen ei siis ole ainakaan itseisarvo. On arvokasta päästä tekemään yhteistyötä kuuden sellaisen ihmisen kanssa, jotka jakavat samat tavoitteet ja näkemykset. Indiemusiikkia persnetolla, siinä on meidän kaikkien unelmamme.

A: Toisaalta, kyllähän orkesterissa vallitsee sellainen hempeä diktatuuri ja sanelupolitiikka, jossa ydinryhmä määrittelee musiikin suunnan. Esimerkiksi jotkin torvisovitukset saattavat muovautua aika valmiiksi päässäni ennen kuin ryhdyn pohtimaan, kuka ne voisi toteuttaa. Kappaleet kehittyvät omilla ehdoillaan ja kokoonpano saattaa elää sen mukaan.

J: Puhaltajat ovat kasvaneet osaksi bändiä, mutta kappaleiden tekoprosessi pysynee jatkossakin ennallaan. Ei seitsemällä ihmisellä voi oikein säveltää, kun sovittaminenkin on välillä vaikeaa. Ja se, miten joku kappale sattuu toistumaan livenä, onkin sitten vielä aivan eri asia.

Lyhyen juttutuokion päätteeksi ilta-aurinko osuu haaveikkaasti muusikoiden kasvoille. Epämääräinen levottomuus tarttuu jalkoihin. Päivä alkaa päättyä ja festivaalit ovat vaarassa valua olutlasiin. Onko kaksikolla kuitenkin joitakin toiveita festivaalien suhteen?

A: Tahtoisin nähdä David Bowien, koska se pystyy summaamaan monta asiaa yhteen kappaleeseen. Ja Matias Koposen kolmoslavalla.

J: Mitäs täällä edes on? Dungen?

A: Vakavasti puhuen tavoitteena oli nähdä vaikka mitä. Suunnitelma oli jotakuinkin tällainen: Roudaus loppuu neljältä, otetaan yksi olut ja katsotaan sitten bändejä. Ja tähän kaljallehan me jämähdettiin. Paljonko kello on? Kymmenen? Ei helvetti, taitaapa siis jäädä Isiskin näkemättä.

J: Tässä sen näet. Jos kappaleemme ovat arvaamattomia ja monimutkaisia, sitä taitaa olla myös elämämme.

Hannu Linkola