“Ei tää lama mun päähän käy” loihe Tumppi Varonen laulaman Problems?-yhtyeensä kera jo 70-luvun lopulla. Töminässä päähän käyvät jotkin aivan muut asiat. Virallisten lukujen puutteessa joudun tyytymään vain omaan arviooni, mutta huolimatta onnistuneista bändivalinnoista yleisömäärä taisi jäädä viime vuosia pienemmäksi. Tämähän ei tietenkään menoa haitannut tipan vertaa.

Perinteet kunniaan, sano. Töminän on perinteisesti polkaissut käyntiin jokin paikallinen bändi, ja tällä kertaa vuorossa oli hyvin perinneuskollinen White Tears. Perinteitä noudatti myöskin alkuillan vähäinen yleisömäärä. On tosin syytä epäillä joensuulaisten mobilisoineen koko kaveriporukkansa paikalle, sillä mikä menetettiin yleisön lukumäärässä, otettiin takaisin intensiteetissä. Mitään maailmoja mullistavan uutta ei White Tears tarjonnut, mutta perusasioissa pitäytyminenkin voi olla toimiva ratkaisu. Back to basics.

Kylmä sota vei Töminän aikamatkalle menneille vuosikymmenille. Tai pikemminkin menneelle vuosikymmenelle, nimittäin 1980-luvulle ja etenkin sen puolivälin tienoille. Tuolloin tuomionpäivää julistivat ilmaisuaan hieman metallisävyisimmiksi päivittäneet brittiläinen Discharge, sekä ruotsalainen Anti-Cimex. Näiden yhtyeiden viitoittamalla tiellä jatkaa turkulaispoppoo, jonka jäseniin kuuluvat mm. sellaiset merkkihenkilöt kuin Maggie (Thatcher) ja JFK . Vauhtia ei säästellä, d-beat raikaa ja paahto on tummaa. Mainio.

Seuraavana vuorossa olikin Deathbed. Erehdyin pitämään yhtyettä jonkin sortin keskitason post-hardcore -aktina, kunnes möyryämisestä ja rauhallisista melodiakuluista yhtäkkiä räväytettiinkin nopeampaan kaahailuun. Soittoniekat ovat ehtineet hankkia kannuksensa mm. sellaisista yhtyeistä kuin Manifesto Jukebox tai Endstand, ja vuosien tuoma kokemus kuuluu myös esiintymisessä. Tämän kaltainen musiikki tarvitsisi ehdottomasti vahvan laulajan, joka valitettavasti tuntui olevan keikan heikoin lenkki.

Pillereillä itsensä hengettömäksi turvottanut rokin herttua/laulava helikopteripilotti/laulava hengenpelastaja (yliviivaa tarpeeton) ehti ennen poismenoaan siittää lauman äpäröitä. Oivallisen nerokkaasti itsensä Presley Bastardsiksi nimennyt ryhmä ei kuitenkaan tarjonnut jodlausta sen enempää kuin seksuaalisesti vihjailevia lanneliikkeitäkään. PB:n taitavasti soitettu melodinen punkrock on omiaan täyttämään sitä tyhjiötä, joka syntyi Manifesto Jukeboxin lopetettua.

Ensimmäisimpiin Töminä-klubivuosiin kuulunut Riistetyt osoitti, että leirissä kilpailuhenki ja kisakunto ovat yhä aivan erinomaisessa kunnossa. Eturivin poikiin ja takarivin tyttöihin saatiin alkuvauhdit Ihmissointu-rallista ja tasaisen tiukka kieputus piti yleisön varmassa otteessaan. Jos käsite “punk” ei ole vielä tuttu, niin Riistetyt osoittavat live-tilanteessa kyseisen musiikkigenren stereotyyppisimmat ja samalla parhaimmat puolet tulevat viimeistään tutuksi.

Cutdownin polkema tahti metallin katkuiseen hardcore-potkukelkkaan säväytti eritteet ja ureat liikkeelle kiljunkatkuisesta yleisössä. Amerikan malliin etenevät vokaaliryöpytykset ja kitaravallit takoivat vahvoin aaltoliikkein vauhtia Töminän tanssilattian suuntaan.

Kynäkö miekkaa vahvempi? Jaakko & Jayn tapauksessa voisi puhua siitä, että puoliakustinen hyväntuulinen duo kummastutti klubin kävijät ensivaikutelmallaan. Ei mennyt kovinkaan montaa minuuttia, kun yleisö pääsi jyvälle Jaakko & Jayn puuhastelusta - unohdetaan rajat ja nautitaan elämästä! Keikan aikana järjestysmiehet ja turva-aita menettivät merkityksensä totaalisesti. Massat valtasivat pogoilullaan koko taistelutantereen ja lopulta palkitseva hörppy Jägermeister-pullon huulilta lisäsi vauhtia loppuratkaisua kohden. Hyvällä omatunnolla voisi jo väittää, että Jaakko & Jayn esiintyminen kuuluu omaperäisimpiin ja vahvimpiin keikkoihin tämän vuoden koetuksien keskellä.

Hero Dishonest lie jo siirtynyt konkarikaartiin. Vuosien varrella yhtye on keikkaillut ahkerasti ja tehnyt itsensä tunnetuksi erittäin eläväisestä live-esiintymisestä. Ja kyllähän tuo vuosien soittaminen näkyy ja kuuluu. Yhtye on varma, hyvällä tavalla humoristinen ja mukaansa tempaava. Eka demo oli silti paras.

Sveamamman hoteista oli Joensuuhun saapunut Diskonto. Ulosanti on ärhäkkää, vihaista, suorastaan brutaalia. Soonisen teurastuksen timmellyksessä oli kuitenkin unohtunut yksi kymmenestä punk-käskystä: rillit päässä ei mennä lavalle. Tätä pientä nyanssia lukuunottamatta koko keikassa ei ollut mitään valittamisen aihetta.

Jäähalli tarjosi jälleen kerran vallan kelvolliset puitteet Ilosaarirockin punk-kokoontumisajoille. Ensi vuonna taas!

Teksti: Juha Ekholm & Ismo Korhonen