Uskottava se on. Musiikki voi olla samanaikaisesti läpikulkemattoman tiheää ja hapekkaan ilmavaa. Gustav Ejstesin kipparoima ruotsalaisnelikko Dungen puhalsi kolmosteltan sunnuntai-illan täyteen pehmeästi rullaavaa psykedeliaa, joka oli kiehtovalla tavalla sekä ajatonta että vakaasti kiinni menneisyydessä.

Jo konsertin avausraita Festival kertoi mitä tuleman pitää. Ejstesin akustinen kitara houkutteli mukaansa vuolaasti pulpunneen bassopohjan, hivenen varovaisen laulun, erehtymättä rullanneet rummut sekä moniin kupliviin sooloihin taipuneen sähkökitaran. Kappaleen puolivälissä Ejstes siirtyi täydentämään äänikuvaa koskettimien takaa - liike, joka nähtiin monta kertaa. Esitys pysyi ensi tahdeista alkaen runsaana ja vivahteikkaana. Jos yleisö tyytyi alussa vastaamaan yhtyeen äänitulvaan tunnustelevasti, tuntuivat muusikot poimivan kuulijat mukaan yksi kerrallaan konsertin edetessä.

Lavalla Dungen saattoi luottaa vaivatta ammattitaitoonsa. Yhtyeen jäsenet ovat paitsi luovia myös taitavia. Progressiivisista sävyistä huolimatta kappaleet eivät kuitenkaan joutuneet palvelemaan taitoja, pikemminkin päinvastoin. Ylisoittamiseen ei sorruttu, musiikki eteni kokonaisuuden ehdoilla. Edes shown loppupuolella kappalerakenteita murtaneet pitkät jamittelut eivät tukkineet yleiskuvaa. Dungenin musiikin runko muodostuu sittenkin sävellyksistä. Soittaminen on vain tapa saada ne eloon.

Tunnin mittaisen äänivaelluksen aikana oli selvää, ettei Dungen kosiskellut yleisöään. Puheen määrä pysyi vähäisenä ja satunnaisten soolojen poikimiin aplodeihin vastattiin ujolla hymyllä. Siitä huolimatta kommunikaatioyhteys tuntui suoralta ja pidäkkeettömältä. Yhtye eli musiikkiaan ja houkutteli yleisön hetkeksi mukaan elämäänsä. Lienisi kohtuutonta vaatia enempää.

Hannu Linkola