: Ilosaarirock 2005
 

OLEN ENEMMÄN KUIN OSIENI SUMMA

Minä olen suuri taiteilija. Elämäni on todella rankkaa ja vaikeaa, koska koen kaiken niin suuresti. Seuraavassa yritän selvittää elämäni kulkua teille, jotta ymmärtäisitte minua hieman paremmin. Näin tulette jatkossa välttymään suurimmilta järkytyksiltä.

Herään aamuisin joskus puolen päivän jälkeen, sillä yöt menevät luovassa työssä pianon tai työpöydän ääressä. Oikeat taiteilijathan työskentelevät vain öisin. Puen päälle steariinitahroja täynnä olevan tupakkatakkini ja kävelen norsunluutornistani alakertaan, jossa aamiainen jo odottaakin. Aamiaisen aikana luen sillä hetkellä kierroksessa olevan, ehkä luonteeltaan hieman huolimattoman naikkosen hakeman postin. Aamiaisen jälkeen laitan sen akan lumitöihin ja otan sohvalla pienet nokoset.

Nokosten jälkeen lähden kaupungille, sillä nainen aloittaa silloin imuroinnin, tiskauksen ja muun kolistelun, ja sitähän herkkä, taiteellinen sieluni ei kestä. Käytän ruuhkabusseja, sillä niissä minut huomataan. Minusta on kivaa kun teinitytöt supattelevat ja osoittelevat sormella, ja pojat huutelevat murrosikäisen vakuuttavuudella nimeäni. Jollei minua huomata tunnen olevani epäonnistunut ihmisenä.

Kävelen johonkin kahvioon, jossa on mahdollisimman paljon väkeä. Tilaan punaviiniä, sillä se lisää taiteellista vaikutelmaa. Päässäni keikkuu baskeri. Selaan iltapäivälehdet läpi, ja jollei minusta ole niissä mitään mainintaa tunnen jälleen olevani epäonnistunut ihmisenä.

Asettelen harkiten jalan toisen päälle ja katselen haaveillen tulevaisuuteen. Luon, tai ainakin olen luovani, annan kuvan ajattelevasta ihmisestä. Todellisuudessa ajattelen tissejä ja pimpsaa.

Polttelen rauhallisesti, nautiskellen pikkusikaria. Teen muistiinpanoja pieneen vihkoseen. Olen niin vitun taiteilija, ettei mitään järkeä. Voi luoja, kuinka olenkin niin taiteilija. Välillä jakelen nimikirjoituksia. Moikkailen kaikille ihmisille, näin annan kuvan että minusta on täysin luontevaa liikkua rahvaan parissa. Sillä ei ole mitään väliä, ettei minua kukaan tunnekaan. Tai etten minä tunne ketään.

Menen paikalliseen levyliikkeeseen näyttäytymään. Kyselen kovaäänisesti yhtyeeni viimeaikaista levymyyntiä. Teen tämän lähes päivittäin, sillä haluan pysyä ajan tasalla. Jos joku levymme puuttuu hyllystä soitan vihaisen puhelun levy-yhtiöön ja passitan heitä laittamaan pommin jakelufirmaan.

Kuulen ettei levyämme ole myyty parin päivän aikana kuin sata kappaletta. Masennun ja vedän perseet. Riekun baareissa valomerkkiin asti. Nappaan jonkun tytönhempukan kainalooni ja tunkeudun tämän asuntoon. Avaan tissiliivit reteästi humalaisen imeskelyn lomassa vasemmalla kädelläni, oikealla avaan farkkujen napit. Sekuntti ja pitkä tuijotus - akti on ohi. Tupakki huuleen ja näkemiin. Pimu jää eteisen seinää vasten tukka sekaisin ihmettelemään, että mitä tapahtui.

Otan taksin ja ajelen takaisin kotiin. Taloni sijaitsee kaukana kaikesta, sillä vaikka käynkin joka päivä kaupungilla olen silti pohjimmiltani erakko. Taiteilijan kuuluu olla sellainen, muuten ei taidetta synny. Haluan luoda rauhassa metsän siimeksessä, sillä se on ainoa oikea tapa luoda. Heitän taksikuskille välinpitämättömästi viisikymppisen ja käsken tämän ostaa lopuilla rahoilla vaimolleen jotain kivaa.

Aamulla kaduttaa. Pyydän naiselta, jonka nimeä minun täytyy muistella hetki, anteeksi. Kuuntelemme yhdessä Radioheadia tai jotain muuta akkojen vinkumista. Teen pieniä, omakotitalosta aina löytyviä puhdetöitä.

Samalla yritän vakuutella itselleni, että todellisuudessa olen ihan vitun hyvä jätkä, tavallinen kansan mies.

Hynynen


Takaisin Kohti Rokkia -sivulle