: Ilosaarirock 2005
 

YHTEISKUNNAN VIHOLLINEN NUMERO YKSI

Rikosrekisterissä ollaan. Elämäni on pisteessä, josta ei ole kuin yksi suunta.

Olen rattijuoppo. Loppuvuosi 2004 ja tämän vuoden alku meni kosteissa merkeissä. En enää erottanut milloin olen selvänä ja milloin kännissä. Hyppäsin autoon, ajoin studiolle ja narahdin. Poliisi oli ihmeissään kun puhalsin pilliin. Lukemat olivat hirveät, mutta mies oli selvän oloinen. Kerroin olevani alkoholin ja rakkauden ammattilainen, toisin sanoen muusikko. Poliisisedät eivät ymmärtäneet. Pasilan poliisitalon putkan ovi paukahti takanani kiinni aivan kuten Bad Girlsissä. Käytäviltä kuului Fennerin kolkko ja vahingoniloinen nauru. Tunsin olevani yhteiskunnan vihollinen numero yksi.

Myöhemmin keväällä alkoi närästää. Koski niin vitusti rintaan, että luulin kuolevani sydänkohtaukseen. Menin lääkäriin. Sydämestä ei löytynyt sellaista vikaa, joka voitaisiin sydänfilmissä nähdä. Mutta muuta löytyi kyllä, lukemat puhuivat jälleen puolestaan. Maksa oli riekaleina, munuaiset lähes pois toiminnasta. Lääkäri sanoi, että nyt loppui ryyppääminen. Minä sanoin, että ei lopu. Pitäisi hoitaa vielä yksi puolentoista kuukauden rundi jaloista. No, sehän hoidettiin. Kotiin palasi huhtikuun lopussa keltainen mies. Vaimo kysyi, että mikäs vitun Ozzy-eskimo se sieltä katkokävelee. Tepastelu oli aivan samanlaista kuin vajaan vuoden ikäisellä tyttärelläkin.

Tämän jälkeen elämäni on ollut hieman seesteisempää. En ilkeä liikkua yleisillä paikoilla. Olen keskittynyt lähinnä puutarhan hoitoon ja Muumeihin. Muumit on muuten rauhoittavin TV-sarja koskaan, musiikki tosin äityy välillä hieman liian jännittäväksi vanhalle miehelle. Mutta muuten pyöreät, vaaleat hahmot – varsinkin Muumi-Mamma rauhoittavine äänineen – toimivat eräänlaisina päivän päättäjinä. Muumien jälkeen olen valmis käymään nukkumaan. Näin on tehtävä, sillä muuten tarttuisin pulloon vaimon ja lapsen mennessä nukkumaan. "Huikka jaloviinaa, mittari alle ja joku mirkku päälle" -tyyppinen ratkaisu on usein käynyt mielessä. Mutta Muumien avulla siitäkin selvitään.

Välillä käyn urheilemassa. Se rauhoittaa myös. Hikoilu ja hengästyminen tuo tullessaan olon, joka on vähän samanlainen kuin seksin jälkeen. Tämän olon avulla olen päässyt eroon jatkuvasta seksin tarpeestanikin. Enää en tarvitse bändäreitä rundeilla, ei tarvitse edes runkata. Olen kuin uusi mies! Vain vaimo on tyytymätön.

Maksa- ja muutkin sisuskaluarvot ovat jälleen normaalit. Kaikki on siis hyvin. Ainoastaan silloin tällöin kun makaan sohvalla ja katselen Dr. Philiä, alkaa mielikuvitukseni askarrella. Näen, että sen säälittävän, Speden näköisen keittiöpsykologin yleisössä on ainoastaan nyökkäileviä, ymmärtäviä naisia, jotka pitävät sen sisuskumiäijän juttuja nerokkaina. Shown jälkeen naiset taputtavat, herra kotipsykiatri kävelee tuuletellen yleisön halki ja nappaa vaimonsa kainaloon. Olen varma siitä, että paskat se mikään vaimo on. Se ottaa joka kerta mukaansa eri kissan. Meininki on siis aivan samanlainen kuin rokkikeikoillakin.

Perkele, ei vetele. En minä tänne sohvan pohjalle voi ikuisiksi ajoiksi jäädä. Vielä minä täältä nousen. Vielä tallaan korkin, vielä soitan voimasoinnun, murahdan äänen vihaisen.

Varokoot naiset. Varokoon myös poliisi.

Hynynen


Takaisin Kohti Rokkia -sivulle